Ketjureaktio | Kedjereaktion | A Cascade of Errors

(Please find the english version below)

Tämä on kertomus virheiden ketjureaktiosta, joka seuraa läpi turvapaikkaprosessin. Tämä on yhden ihmisen, Jaelin*, tarina, mutta tämä ei ole yksittäistapaus. Migrileaks ja lainopilliset avustajat ovat kohdanneet monia samanlaisia.

Jael on kotoisin Etelä-Irakista. Vuonna 2016 hän saapui Suomeen hakemaan turvapaikkaa monien muiden Irakilaisten tavoin. Ennen tänne tuloaan Jael oli paennut jo kerran, kotikaupungistaan Basrasta Karbalaan Keski-Irakiin. Vaino seurasi häntä ja hänen perhettään ja Jaelin oli paettava edelleen. Lopulta hän saapui Suomeen ja turvapaikkapuhutteluun.

Jaelin pakomatka alkoi kesällä 2015. Hän oli kotona perheensä kanssa isoisänsä talossa kun aseistetut miehet alkoivat tulittaa taloa. Syntyi paniikki, kukaan heistä ei tiennyt mistä oli kyse. Jael ei tiennyt minkään olleen vialla. Tulituksen tauottua perhe pakkasi nopeasti mitä pystyi ja he pakenivat kaupungista.

Turvapaikkapuhuttelussa Jael kuvaili ampumavälikohtauksen ja kertoi mitä tiesi siihen johtaneista syistä. Tapahtuman jälkeen Jael oli saanut lisätietoja; taustalla olivat vanhat kaunat ja muutamia uusia. Vuonna 2003 Saddam Husseinin Baat’ath puolue kaatui ja silloin Jaelin suku erotettiin heidän heimostaan. Jaelin isä oli kuulunut puolueeseen, mikä teki kaikista sukulaisista ulkopuolisia. Erottamisen jälkeen heimo ei enää tarjonnut apuaan missään, kaikki ongelmat oli hoidettava itse; yksin ja ilman neuvottelijoiden apua.

Niin kauan, kun kaikki suvun jäsenet pysyivät erossa ongelmista, kaikki oli mennyt hyvin. Onnella ja taidolla Jaelin sukulaiset onnistuivat luovimaan elämässä ilman heimon tuomaa tukea ja turvaa. Kunnes kesällä 2015 Jaelin serkku oli loukannut alueen vaikutusvaltaisimpiin heimoihin** kuuluvaa perhettä. Serkku itse oli paennut ennen kuin hänen tekonsa tuli tietoon jättäen muut suvun jäsenet heimon vihan kohteeksi. Jael oli saanut tietää ongelmasta vasta kun loukattu heimo oli lähettänyt asemiehiä suvun talolle.

Puhuttelu ei kestänyt kauaa, mutta Jael kuvasi lyhyesti heimon yhteyksiä Irakin hallintoon ja puolisotilaallisiin joukkoihin ja kertoi tämän olevan syy, miksi hän ei uskonut saavansa virallisilta tahoilta apua uhkaajiaan vastaan. Hän mainitsi heimon langettaneen verikoston sukunsa ylle ja että tämä tarkoitti heimon haluavan tappaa kaikki suvun miehet. Puhuttelija kysyi muutaman lisäkysymyksen. Puhuttelu oli ohi hieman alle kahdessa tunnissa.

Kun päätös Jaelin turvapaikka-anomukseen tuli, se oli kielteinen. Jael itse oli yllättynyt, olihan hän omasta mielestään kertonut kaiken oleellisen. Eniten hän oli yllättynyt perusteluista, sillä ne vaikuttivat olevan aivan eri tapauksesta.

Perusteluissaan Maahanmuuttovirasto hyväksyy tosiasiana Jaelin kertomuksen siitä, että häntä on vainottu Irakissa heimon toimesta. Mistä Maahanmuuttovirasto on eri mieltä, on mitä tämä vaino Irakissa yksilölle merkitsee. Jael esittää vainon tarkoittavan todellista hengenvaaraa; Maahanmuuttoviraston mukaan hänen pelkonsa ei ole objektiivisesti perusteltu.

Puhuttelupöytäkirjassa Jael kuvailee selvästi, joskin lyhyesti sillä haastattelu oli erittäin lyhyt, itseään ja sukuaan vainoavaa organisaatiota joka ulottuu halki Irakin valtion sekä rajojen yli, ja jolla on yhteyksiä viralliseen hallintokoneistoon ja puolisotilaallisiin joukkoihin. Jaelin kuvaus ei ole kovin värikäs mutta hänen pelkonsa uhkaajiaan kohtaan on käsinkosketeltavaa – jopa kuivakkaan raportin välityksellä.

Arvioidessaan Jaelin kokemaa uhkaa Maahanmuuttovirasto käsittelee Jaelia vainoavaa heimoa yksityishenkilönä tai yksittäiseen perheeseen verrattavana entititeettinä. Jaelin kuvaus huomioiden tämä päätös vaikuttaa erikoiselta. Vielä erikoisemmalta tämä päätös vaikuttaa huomioiden, mihin maatietoon Maahanmuuttovirasto päätöksessään viittaa.

Etsiessään maatietoa Jaelin turvapaikkahakemusta koskien Maahanmuuttovirasto on hakenut tietoa Basran alueen yleisestä turvallisuustilanteesta ja ns. kunniaväkivallasta, joka pääosin kohdistuu naisiin sekä Sunnien ja Shiiojen välisistä vihollisuuksista (mikä on myös hyvin erikoista, sillä Jael ei ole maininnut uskontoa turvapaikka-anomukseen yhteydessä tähän liittyvänä seikkana).

Maahanmuuttovirasto ei ole esittänyt lainkaan maatietoa joka käsittelisi Baa’ath puoluetta, poliittista vainoa, heimosuhteita, verikostoa tai puolisotilaallisia joukkoja. Päätökseen ei ole etsitty maatietoa joka kumoaisi Jaelin väitteet häntä uhkaavan heimon poliittisista kytköksistä tai yhteyksistä militioihin, mikä vaikuttaa uhkan vakavuuteen. Itse asiassa Maahanmuuttoviraston lausunnossa ei viitata mihinkään Jaelin itsensä esittämiin turvapaikka-anomuksen perusteisiin tai viitataan niihin vain pikaisesti, tarjoamatta niihin minkäänlaista objektiivista, todisteisiin perustuvaa kannanottoa. Kaikki hänen esittämänsä perusteet hakemukselle jätetään täysin huomiotta ja käsittelemättä.

Maahanmuuttoviraston tehtävä on käsitellä jokainen turvapaikka-anomus yksilöllisesti. Jaelin tapauksessa tätä ei selvästikään ole tehty. Jaelin kohdalla ongelma ei kuitenkaan pääty tähän.

Hänen tapauksestaan on tehty valitus hallinto-oikeudelle, jossa yllämainitut ongelmat on tuotu esiin.

Hallinto-oikeuden toimintatapojen takia valituksen keskeisimmät kohdat ovat kuitenkin jääneet huomiotta. Hallinto-oikeus ei suorita omia haastatteluja tai tee omaa tutkimusta, vaan käyttää Maahanmuuttoviraston sille tarjoamia dokumentteja jotka on liitetty tapauksen päätösasiakirjoihin. Siten hallinto-oikeuden päätös perustuu samaan maatietoon ja samoihin päätelmiin, joita Maahanmuuttoviraston virkailija on käyttänyt ja tehnyt päättäessään tapauksesta. Kuten on ilmeistä Jaelin tapauksessa, hallinto-oikeus ei edes arvioi, ovatko käytetyt tiedot soveltuvia asian ratkaisemiseen objektiivisesti. Lisäksi hallinto-oikeuden käyttämä tieto on toisen oikeusprosessin osapuolen (Migrin) valitsemaa. Tämän pitäisi herättää kysymyksiä.

Jaelin tapauksessa heikkolaatuinen puhuttelu näyttää johtaneen väärän asian tutkimiseen ja vääriin johtopäätöksiin. Nämä virheet ovat toistuneet ja ketjuuntuneet läpi prosessin ilman, että kukaan on niihin puuttunut.*** Toivoisimme, että tämä vaarallinen ketjureaktio olisi yksittäistapaus kuten Maahanmuuttoviraston johtaja usein painottaa viestinnässään. Todisteet kuitenkin viittaavat muuhun.

TIINA PELKONEN

tiina.pelkonen@migrileaks.fi

*Nimet on muutettu asianosaisten suojelemiseksi.

**Jaelia ja hänen perhettään uhkaavan heimon ja muiden osapuolien nimet on jätetty pois Jaelin ja hänen perheensä suojelemiseksi. Joitakin yksityiskohtia on muutettu tai jätetty pois.

**Jael on valittanut korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Migrileaks seuraa tapausta ja raportoi lopputuloksen Jaelin luvalla.

Linkki lähdeaineistoon: Puhuttelupöytäkirja, Migrin päätös ja hallinto-oikeuden päätös


 

Kedjereaktion

Detta är en berättelse om felaktigheter som upprepas och blir till en kedja som förvränger en hel asylprocess. Detta är Jaels* historia, men den är långt ifrån unik. Migrileaks och de offentliga biträdena har mött många likadana historier.

Jael är född och uppvuxen i södra Irak. År 2016 kom han, liksom många andra irakier, till Finland för att söka asyl. Han hade redan tidigare flytt från sin hemstad Basra till staden Karbala i mellersta Irak. Han och hans familj förföljdes också i Karbala och Jael var tvungen att fly vidare. Slutligen kom han till Finland och asylförhöret.

Jaels andra flykt började sommaren 2015. Han var hemma i sin farfars hus med sin familj, då beväpnade män började beskjuta huset. Det blev panik, ingen visste vad det var fråga om. Jael visste inte om att något skulle ha varit på tok. Då skottlossningen upphörde packade familjen hastigt vad de kunde och flydde ut ur staden.

Vid asylförhöret skildrade Jael skottlossningsattacken och berättade vad han visste om orsakerna till den. Han hade efteråt fått veta att det handlade om gammalt groll och en del nytt. Då Saddam Husseins Ba’athparti föll år 2003 uteslöts Jaels släkt ur klanen. Jaels far hade hört till partiet, vilket utestängde också alla hans släktingar. Efter utestängningen erbjöd klanen ingen hjälp med någonting. Alla problem måste lösas på egen hand, ensam och utan medlares hjälp.

Så länge samtliga släktens medlemmar höll sig borta från problem hade allt gått bra. Med tur och skicklighet hade Jaels släktingar lyckats leva utan det stöd och den trygghet klanen hade varit. Tills en kusin till Jael sommaren 2015 förolämpat en familj som hör till en av de mest inflytelserika klanerna** på området. Själv hade kusinen flytt innan det blivit känt vad han gjort och på så sätt gjort släktens övriga medlemmar till klanens hatobjekt. Jael hade alltså fått veta om problemet först efter att den förolämpade klanen skickat de beväpnade männen till släktens hus.

Förhöret varade inte länge, men Jael skildrade i korthet klanens förbindelser till den irakiska regeringen och de paramilitära styrkorna och angav dessa som orsak till att han inte trodde sig kunna få någon hjälp från officiellt håll. Han nämnde att klanen utkrävt blodshämnd på hans släkt, vilket betyder att klanen vill döda alla släktens män. Förhöraren ställde några tilläggsfrågor. Förhöret var över på knappa två timmar.

Asylbeslutet som Jael fick var negativt. Jael själv var överraskad, han hade ju, som han själv tyckte, berättat allt det väsentliga. Mest överraskad var han över motiveringarna eftersom de verkade baserade på något helt annat fall.

I sina motiveringar godkänner Migrationsverket Jaels berättelse om att han på klanens order blivit förföljd. Det som Migrationsverket är av annan åsikt om är vad denna förföljelse innebär för en individ. Jael hävdar att förföljelsen utgör en verklig livsfara, medan Migrationsverket slår fast att hans rädsla inte är objektivt välgrundad.

I förhörsprotokollet beskriver Jael tydligt, om ock kortfattat eftersom intervjun var synnerligen kort, den organisation som förföljer honom och hans släkt. Organisationens verksamhet sträcker sig över hela Irak och utöver den irakiska statens gränser. Den har förbindelser till regeringen och de paramilitära styrkorna. Jaels skildring är inte speciellt färgsprakande, men den rädsla han upplever gentemot dem som hotar honom är uppenbar och berörande – till och med så som den förmedlads i den torra rapporten.

I sin bedömning av det hot Jael upplever behandlar Migrationsverket klanen som förföljer Jael som en privatperson eller en entitet jämförbar med en enskild familj. Beaktande Jaels beskrivning förefaller beslutet säreget. Än mer säreget förefaller det då vi beaktar den landinformation Migrationsverket i sitt beslut hänvisar till.

Vid behandlingen av Jaels asylansökan har Migrationsverket tagit fram information om det allmänna säkerhetsläget i Basraregionen. Vidare hänvisas till det såkallade hedersvåldet, vilket riktar sig huvudsakligen mot kvinnor, och till fientligheter Sunni- och Shiamuslimer emellan (vilket också är mycket säreget, eftersom Jael inte nämnt religionen som någon relevant fråga i samband med sin asylansökan).

Migrationsverket har inte presenterat någon som helst landinformation som skulle behandla Ba’athpartiet, den politiska förföljelsen, klanrelationerna, blodshämnden eller de paramilitära styrkorna. Verket har inte letat fram landinformation som skulle kullkasta Jaels påståenden om den hotande klanens politiska kopplingar eller kontakter med milisen, omständigheter som bidrar till att hotet är allvarligt. I själva verket hänvisar Migrationsverket i sitt utlåtande bara ytterst flyktigt till de motiveringar Jael själv framfört. Något objektivt, på bevis baserat ställningstagande bjuds inte på. Alla de motiveringar Jael lagt fram lämnas onoterade och obehandlade.

Migrationsverkets uppgift är att behandla varje asylansökan individuellt. I Jaels fall har detta helt uppenbart inte gjorts. I hans fall är problemet dock inte avklarat med detta.

Beslutet han fått har överklagats till förvaltningsdomstolen, där ovannämnda problem lyfts fram.

På grund av förvaltningsdomstolens tillvägagångssätt har de mest centrala delarna i överklagan ignorerats. Förvaltningsdomstolen ordnar inga egna förhör, inte heller några egna efterforskningar, utan använder de beslutsprotokoll och till dem bifogade dokument som Migrationsverket förser domstolen med. På så sätt grundar sig förvaltningsdomstolens beslut på samma landinformation och samma slutsatser som Migrationverkets anställda använt respektive gjort då de fattat besluten. Som tydligt framgår i Jaels fall frågar sig förvaltningsdomstolen inte ens huruvida den nyttjade informationen är lämplig för ett objektivt avgörande av saken. Dessutom är den information förvaltningsdomstolen använder sig av utvald av den ena parten (Migri) i den rättsliga processen. Detta borde väcka frågor.

I Jaels fall tycks ett undermåligt genomfört förhör ha lett till en undersökning av fel ärende och feldragna slutsatser. Dessa fel har upprepats och kedjats ihop utan att någon gjort något åt saken. *** Vi skulle önska att denna farliga “kedjereaktion” var ett enskilt fall, vilket chefen för Migrationsverket ofta betonar. Bevisen tyder dock på annat.

TIINA PELKONEN

tiina.pelkonen@migrileaks.fi

* Namnen har ändrats för att skydda parterna.

** Namnet på den klan som hotar Jael och hans familj, jämte andra inblandade, har lämnats bort för att skydda de hotutsatta.

*** Jael har överklagat till högsta förvaltningsdomstolen. Migrileaks följer med fallet och rapporterar med Jaels medgivande om hur det går.

Källmaterial: Förhörsprotokoll, Migris beslut och förvaltningsdomstolens beslut.

A Cascade of Errors

This is a story of a cascade of errors in an asylum process. This is the story of one person, Jael*, but this is not an isolated case. Migrileaks and legal professionals assisting in asylum appeals have come across a multitude of similar stories.

Jael is from South-Iraq. 2016 he came to Finland to apply for an asylum in the way of many of his countrymen. In Iraq Jael had already escaped once, from his home city of Basra to the city of Karbala in Central-Iraq. This was not enough; the threat he was facing followed with him and he found no other solution but to move on. Eventually he found himself in a Finnish asylum interview.

His escape began in the summer of 2015. Jael was at home with his family in his grandfather’s house when armed men began firing rounds at the house. Panic ensued; Jael could not think of anything being wrong before that day. He and his family took what they could and fled.

In the asylum interview Jael told what he knew of the shooting and the reasons behind it. He’d been better informed after the fact and knew it was all because of old grudges and some new ones on top of them.

The pivotal point was year 2003 and the fall of Saddam Hussein’s Baa’ath party. The party had dominated Iraq and attempted to curb the influence of age old tribe systems. Jael’s father had been a member of the party and that made his whole family outsiders in the eyes of their tribe. When Baa’ath fell the family, including Jael’s uncles and their children, were banished from their tribe. This left them to survive without the protection and help of the tribe in a system where connections and the help of tribe negotiators are everything.

With luck and skill the family stayed out of trouble until the summer of 2015. Then one of Jael’s cousins insulted a family belonging to another tribe** with very influential connections. Jael’s cousin was smart enough to escape before his deed came known which left the rest of the family to face the fallout. The visit of the gunmen had marked the tribe announcing a blood feud against Jael’s family – a threat which meant they wanted every member in that family killed.

The asylum interview was a short one but Jael did his best to describe the incident and the tribe responsible. He told the officer about the tribe’s and described how he knew it having ties to the current regime and the PMU:s, the Private Mobilisation Units active in various parts of Iraq. This was why Jael had reason to believe the officials – the Iraqi police and military – would not be inclined to help him and his family to deal with the threat. He also told the meaning of the blood feud; that it meant the tribe wanted to kill all of the men in his family as revenge. The interviewing officer asked him some clarifying questions but they were few. The interview was over in little under two hours.

When the decision to the asylum application arrived it was negative. Jael was stunned. He had thought he’d been clear in explaining everything. Most stunned Jael was about the bases the The Finnish Immigration Service gave for their statement. Their conclusions appeared to be as if of a different case altogether.

The The Finnish Immigration Service accepts Jael’s story as a fact and also accepts that he has been threatened by this tribe in his native country. What the The Finnish Immigration Service and Jael disagree upon is what this threat means to an individual. According to Jael’s claim, being threatened by a tribe such as this means a serious threat, possibly death; the The Finnish Immigration Service states his fear is not objectively justified.

Jael’s interview protocols show him describing clearly – if rather succinctly for the interview was conducted in such a short time  –  the tribe threatening him and his family. Jael’s description is of a nationwide organisation spanning over its borders to neighbouring countries and with contacts to the most influential government parties and politicians as well and the PMU:s, the Private Mobilisation Units. His description is not very florid but his fear is palpable – even through dry paperwork.

When assessing the level of threat towards Jael the The Finnish Immigration Service treats this tribe as an entity comparable to an individual person or a family of private citizens. This decision seems odd in the light of Jael’s own description. It also appears strange in the light of the data The Finnish Immigration Service offer themselves – so called country data or country information used when assessing the verity of an asylum claim.

When examining the bases for Jael’s claim the The Finnish Immigration Service have examined data such as reports regarding the general safety of Basra area in 2015, the prevalence of so called ’honour violence’ mainly affecting women in Iraq and incidences of Sunni versus Shii’a violence in the area (this is rather baffling for Jael has not mentioned religion in connection of his asylum claim).

What the The Finnish Immigration Service have not examined are information regarding the Baa’ath party and political persecution, tribal relations, blood feuds and revenges and PMU:s and their activity. They have not attempted to find any information countering Jael’s claim of the persecuting tribe’s political connections and ties to militias. In fact, the statement refers to any bases of Jael’s asylum claim extremely briefly or not at all. No objective, evidence based evaluation is given on any of his claims; they are simply dismissed.

Finnish The Finnish Immigration Service has the legal obligation to treat each asylum case individually. In Jael’s case this has clearly not been done. The cascade of errors does not end there, however.

Jael’s case was appealed to the Administrative Court and the problems mentioned above were brought to its attention. Unfortunately the procedures of the Finnish Administrative Court have led to none of them being acknowledged as would have been due course.

The Administrative Court does not conduct any interviews nor does it conduct research of its own. Therefore, when deciding upon Jael’s case, it has used the same data as the The Finnish Immigration Service officers. This in turn leads to the Administration Court verdict being based on the same documents and data used by the The Finnish Immigration Service and only those documents. The Administrative Court does not question the veracity of this data; as we see in Jael’s case it does not even examine whether the data in question is suitable for making an objective decision about the asylum claim. Furthermore, all of the data the Administrative Court bases its ruling has been selected by one of the claimants in the court case. This should raise questions of the data being biased.

In Jael’s case a poorly conducted interview appears to have led to wrong issues being raised and researched about his case and this in turn has led to the wrong conclusions being made. This cascade of errors has then continued throughout his case without anyone being able to end it.*** We can only wish this was an isolated case, as the head of The Finnish Immigration Service tends to claim such things. Unfortunately all evidence points to the contrary.

*Names have been changed or omitted to protect people involved.

** The name and identifying details of the particular tribe or any other groups threatening Jael have been omitted to protect him and his family. Details relating to the incident with the tribe have been changed and /or omitted.

***Jael has filed an appeal in the Supreme Administrative Court. Migrileaks is following the process of his appeal and will update on on the outcome on Jael’s permission.

 

Mainokset

The Road to Hell is Paved with Letters Your Mother Burned

 

If you browse the internets as regularly as I do you will have come up with a page devoted to the most awesome places in the world. You’ve also must have seen a shot or two of the most interesting roads to drive along. Be it the scenery, the wildlife or the people that grace the landscape. In all the connotations of the word interesting. ’May you live in interesting times’ is a powerful curse to utter to your enemy, according to the late Sir Terry Pratchett.

I have a particular road in mind here, of course. It is called Kabul Jalalabad Highway and it is actually about a 40 mile section of a national A01 highway in Afghanistan that links these two cities together. Why this particular stretch of mostly paved landscape is designated interesting by the connoisseurs of interesting times, is that it follows up the Kabul River Gorge overhanging steep cliffs, is prone to avalanches and landslides, blizzards, attacks of Yak (I don’t know what that is and don’t want to) wrought with reckless drivers and also crosses Taliban territory. Aha, you say. A walk in a park. I know a place with…

Asad* knows that road. Better than you or me. He used to be a journalist in Afghanistan and still is a journalist, only not there. The news-hound instinct never leaves you, although his thing was strictly behind the camera. Mostly it was fun and games, even in the rural stretches of Afghanistan. Shoot a bit of a wedding here, some family affair there, maybe a political inauguration for some local nobody politician if you get lucky. Dream of a job in the big league. Never enough money to pay the rent. Until one day you happen to shoot the wrong thing and the worst is you don’t even know what that was.

It is a well known fact that war zones these days are not friendly to journalists, especially those native to that country. They may get the best story but they will often get suspected and accused of playing for one side or another. Threats are very common and international journalists face them too. Ask any blogger what amount of hate mail she and her family have to face and multiply that by ten for any war journalist. This link https://cpj.org/killed/2016/mohammad-nasir-mudasir.php

leads to a page where you can follow statistics of journalists reported killed in Afghanistan and other places by country of assignment. The link that opens is one person murdered in his job.

When the threats began Asad knew to expect them, in a way. His friends had got them, not that they talked about it openly. It was as if it had been a shameful thing, to be so much afraid. They just disappeared. Later he got a message telling him all kinds of little things. “Hey man, how are you? I’m in London now. The food is shite and plumbing sucks and the wife hates it. Kids are doing fine.” “Hi, how are you? I got to college in New York. My uncle paid. Isn’t he a dear? Studying pro photography and media editing now.” And so on. Those who could, escaped. Some escaped into their dreams. Some into their nightmares. Those latter he never heard anything of ever again, not in person at least. Some of them he never heard of at all, all he got from their families and friends was a question in their eyes.

When Asad went back home he met his family. His job was the moving sort, he never really stayed in one place, he had an address in the capital but he never stayed there. Somehow they knew where he was, the people who hated what he did. They had sent messages to his dad and somehow his mum had got hang of them too. Asad saw them, before his mother threw them into the oven. “You will not keep such things. If they are found out that is very dangerous.”

He lingered on, the same way you do in a bad relationship. You don’t really see a way out even if it is there. His father told him to come back to his old home. But how could he? He was getting calls to his phone that were directly telling they would kill his family. Even after he changed his number he got them. And somehow Asad just knew that if he went back and tried to do the only thing he knew how to do, the only thing he could get money from, they would make good of that threat. The threats were telling him to quit but it was not that easy. What would he do if he wasn’t taking photos? His father had a little shop but even that wasn’t doing so good. Asad knew that some of the locals were already shunning the shop now because they feared to be associated with the family. They could become a target too.

The words his tormentors used were the words of the Taliban. Never direct threats as such. Unless they absolutely knew they would not be caught. That there would be the veil of shame so strong that you would not report it or that if you did, nobody would care. That they had a friend or someone they had leverage on in the police you would go to.

In his home town the rule was twofold; in the day there was the official rule, the police, the government. People would go shopping, walk on the streets and be seemingly normal. When the darkness fell the Taliban and their supporters could do what they please without impunity. At sunrise the damage would be repaired and the corpses buried in silence and the pretence begin again.

Finally Asad left; to go away to Europe where he had heard there was safety and justice. He chose Finland and applied asylum, thinking he could start afresh.

The migration office interviewed him and asked him all kinds of questions. He felt confident he would get an asylum and so did his Finnish friends. It is an obvious case, right? Journalism, freedom of speech, that should be protected here even if some carpenters and wood choppers and whatnot are not. Wrong.

In the twisted logic of the bureaucrat the thinking became twofold, in the same way as the rule of his former home town; since Asad has been threatened for so long and survived, it is unlikely he will really be under threat. Also, since his family has received these threats and these people know their whereabouts and have not actually killed his family it is unlikely these people threatening Asad are the Taliban. Hence, he is not under threat.

In other words, since his tormentors have failed to find Asad, whom they have threatened for several years and whose friends and colleagues they have managed to drive out of the country, he is not really under threat. Not even though he told a very detailed account of cat-and-mouse he played with the people who did threaten his life and who still were completely aware of his whereabouts, proving that they had above average intelligence skills. That they did not feel like killing an old man and his wife should also not be held as a proof of Taliban or non-Taliban identity. There are plenty of old people alive in Afghanistan to this day and there may have been many factors why the threat was not actualised. The migration office interviewers did not ask whether any protection money was paid in this case, which is another common occurrence when dealing with terrorists.

In other cases the same logic has been twisted backwards; because the family of a person who had received threats has actually been killed before or after they have managed to escape the migration office had interpreted this as proof of them being now safe. While the threats have clearly been directed to the individual in question the actualisation of the threat or part of it has been interpreted as nullifying the threat, which is not how human behaviour works. It seems that whatever you do, whatever happens to you, you cannot comply the rules and wishes of the bureaucrat mind hell-bent on not giving an asylum to anyone. The migration office of what once was one of the most humane and democratic countries in the world has twisted itself to the double standards of the terrorist.

Asad cannot prove the letters were from the Taliban. Even if his mother had not burned them in the family oven, fearing repercussions from officials or neighbours or who knows what parties, they would not tell us much. Asad identified his tormentors early on. The modus operandi was clear and he had travelled in areas controlled by them doing little gigs for the TV-channel he worked for then. His employers knew there might be threats and tried to protect him, which is one reason why he survived. Another reason is that he was smart. He used burner phones and untraceable sim-cards. But still, more than anything, he was lucky. But he knew his luck would run out and when it did the price would not be just his life but possibly that of his family and colleagues.

To add insult to injury, the Finnish migration office, when they rejected Asad’s claim of asylum, even mapped a route to home for him. It runs along the Kabul Jalabad Highway, one of the ten most dangerous routes in the world. They claimed it was absolutely safe.

*Names and some details may have been changed for security reasons.

Todista, että olet vaarassa

liikennevalot2

Tapaan Raminin Helsingin keskustassa. Hän on afganistanilainen turvapaikanhakija, joka on ollut Suomessa nyt noin vuoden ja saanut yhden negatiivisen päätöksen Maahanmuuttovirastolta. Kun ylitän kadun, vaikka jalankulkijoille palaa punainen valo, mutta Ramin odottaa rauhassa valon vaihtumista vihreäksi, ymmärrän jotakin, mikä saa vahvistuksen hänen tarinastaan. Hän pelkää ja on pelännyt jo pitkän aikaa.

Vuonna 2006 Ramin pakeni Daikundissa sijaitsevasta kotikaupungistaan, missä asukkaiden enemmistö on talibaneja. Siihen aikaan hän työskenteli opettajana USA:n rahoittamana. Raminin mukaan joku hänen kotikaupungistaan raportoi talibaneille hänen työstään. Hänen oli pakko lähteä keskellä talvea. ”Ystäväni sanoi, että minun piti lähteä, jos odottaisin kevääseen, he tulisivat tappamaan minut.”

Ramin pakeni Kabuliin, missä hän pystyi opiskelemaan yhden lukukauden, kunnes talibanit saivat tietää hänen olinpaikkansa. He alkoivat soittaa hänelle usein, halusivat ensin tavata hänet ja kyselivät hänen olinpaikastaan ja työstään. Hän tiesi aksentista, että soittajat olivat talibaneja. Kun soitot tihenivät, he esittäytyivät avoimesti talebaneiksi ja uhkasivat häntä.

Raminille kerrottiin, että he tiesivät, missä hän työskenteli ja millaista autoa hän ajoi. Hän ei kertonut ystävilleen, missä hän asui, mutta koska hän työskenteli viranomaiselle (Kaupunkikehityksen ja asumisen ministeriö), talibanit onnistuivat löytämään hänet. Tappouhkaukset lisääntyivät. Ramin ei käyttänyt bussia, joka vei työntekijöitä töihin joka aamu, vaan kulki moottoripyörällä ja pukeutui eri vaatteisiin. Lopulta hän piileskeli kuukauden peläten henkensä puolesta. Sitten hän tuli Suomeen pitkän ja vaarallisen matkan päätteeksi.

“Luotin siihen, että antamani dokumentit luettaisiin ja käsiteltäisiin huolellisesti ja että päätös olisi myönteinen. Menin poliisille kuulemaan vastausta, ja minulle kerrottiin, että en ole vaarassa Afganistanissa. He sanoivat, että dokumentteihini ei uskottu, koska Afganistanissa on paljon väärennettyjä dokumentteja. He sanovat, että minun pitäisi todistaa olevani vaarassa. He kysyivät, olinko nähnyt minua uhanneita talibaneja kasvotusten – sanoin, että jos olisin, olisin kuollut. He sanoivat, että Afganistan on turvallinen – se ei ole. En ole kuvernööri enkä ministeri, jolla on henkivartija. Olen tavallinen valtion virkailija, minulla ei ole suojaa. He tietävät, että valtion virkailijat eivät voi jäädä Afganistaniin, koska se on liian vaarallista.

Afganistanissa ei voi saada apua, koska hallitus ei pysty tarjoamaan kansalaisille suojaa ja turvaa. UNHCR on todennut, että Taliban varta vasten teloittaa julkisen sektorin työntekijöitä. Talibanin mukaan viranomaisille ja kansainvälisesti rahoitetuille projekteille työksenteleminen on islamin vastaista ja tekee ihmisestä uskomattoman. Tästä tiedosta ja Raminin Afganistanissa päivittäin kohtaamista tappouhkauksista huolimatta Suomen maahanmuuttovirasto hylkäsi Raminin turvapaikkahakemuksen.

Miksi Migri ei usko kertomustasi, mitä luulet? Mitä sellaista prosessissa tapahtui, mikä sai heidät hylkäämään hakemuksesi?

“Minulla oli iranilainen tulkki, he puhuvat samankaltaista mutta kuitenkin erilaista kieltä. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja – esimerkiksi hän ymmärsi väärin työnimikkeeni. Dokumenteissa on ”työvirasto”, mutta työskentelin ministeriölle. Näitä virheitä oli paljon.  (Haastattelupöytäkirjassa Raminin työ on ”työvirastossa”, vaikka Ramin oli työssä kaupunkikehityksen ja asumisen ministeriössä.) “Näytin dokumentit, haastattelijalla oli suuri osa dokumenteista, selitin ne kaikki. Minulla oli valokopio virallisesta kortista, joka todisti, että olin ministeriön palveluksessa. Kysyin riittikö se ja hän vastasi myöntävästi.

Lakimies ei tehnyt työtään oikein. Virhe oli, että hän ei kertonut minulle, että hän ei hoitanut tapaustani. Hän otti kopiot kaikista dokumenteista ja kerroin hänelle tarinani. 2 – 3 kuukautta myöhemmin halusin lisätä joitakin dokumentteja ja soitin hänelle, mutta hän kertoi, ettei enää hoitanut tapausta. Yritin selvittää, kuka oli lakimieheni ja soitin toimistoon saadakseni asian selville. Lopulta opettajani ja lääkärini soittivat toimistoon ja minä lähetin uudelleen sähköpostia. Nyt minulla on tapaaminen ensi viikolla. En vieläkään tiedä lakimieheni nimeä.”

Suomen maahanmuuttoviraston mukaan Raminin lausunto työnsä luonteesta oli lyhyt ja yleisluontoinen ja siitä puuttui merkityksellisiä esimerkkejä siitä, miksi hän joutuisi kohteeksi ammatillisen asemansa vuoksi. Haastattelussa Raminia ei kuitenkaan pyydetty täydentämään työtään koskevia vastauksiaan eikä haastattelija neuvonut häntä kuvaamaan työnsä luonnetta lisää.

Suomen maahanmuuttovirasto ei pidä Raminin lausuntoa opettajana työskentelemisestä realistisena eikä usko, että Ramin oli vaarassa Daikundissa. He väittävät, että mikään Raminin tapauksessa ei tue lausuntoa, että Ramin on saanut Talibanilta uhkauksia.

Mitkä ovat vaihtoehtosi, jos saat toisen kielteisen päätöksen?

“Tapan varmasti itseni. En voi jatkaa elämää. En voi mennä takaisin. Suomen hallitus tietää, mitä Afganistanissa tapahtuu, annoin heille paljon dokumentteja eivätkä he usko minua. Ainoa toivoni on nyt siinä, että opiskelen ja opettajani motivoivat minua, muuten minulla ei olisi syytä elää. Yritän pysyä toimeliaana, niin että minulla ei olisi liikaa aikaa ajatella, koska olen niin stressaantunut. En saa nukuttua öisin, koska pelkään, ja nyt syön lääkäriltä saamani unilääkkeitä, mutta ne eivät tee oloani hyväksi vaan saavat minut unohtamaan asioita.”

Mitä tapahtuu, jos palaat Afganistaniin?

“Jos menen Afganistaniin, tarvitsen henkilötodistuksen. Heti kun maahan päästyäni saapumiseni rekisteröidään, Taliban tietää, missä olen. Pelkään myös vanhempieni puolesta. He ovat kertoneet Talibanille, että olen kuollut, jos palaan niin heidätkin tapetaan. Talibanit ovat etsineet minua kylästäni. Lakimieheni ja sosiaalityöntekijät eivät kiinnittäneet huomiota tähän tietoon.”

Raminilla on nyt tekemistä hygieniapassia varten opiskelussa ja hän odottaa toisen lakimiehen tapaamista. Jos hän saa jäädä Suomeen, hän tahtoo opiskella edelleen, toivottavasti lääketiedettä.

Maanhanmuuttoviraston mukaan  “Kaikissa Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksissä on pohjana palautuskielto, joka on ehdoton. Palautuskielto määrää, että ketään ei saa lähettää maahan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus, vaino tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu. (…) Vainon vaarassa oleville myönnetään turvapaikka ja toissijaista suojelua myönnetään, jos henkilö on vaarassa kärsiä vakavaa haittaa..”

Luukku 22: Suomessa langetettu kuolemantuomio ja oikeusmurha – Dödsdom och justitiemord

*På svenska nedan / In English below

Olen vasta 25 vuotias. En halua kuolla. Haluan elää rauhassa perheeni kanssa ja nähdä lasteni kasvavan.

Olen vain pieni ihminen. Ehkä Jumala koettelee minua – opettaa. En halua muuta kuin elää rauhassa perheeni, vaimon ja pienten suloisten lapsieni kanssa. Suojassa väkivallalta, joka on ollut läsnä koko elämäni. Nyt maa, jota pidän hyvänä ja jonka uskoin tarjoavan suojan itselleni näyttää hylänneen minut ja tuomitsevan takaisin siihen helvettiin, mitä pakenen.

Mitä voin tehdä? Olen kotimaassani hallituksen etsintäkuuluttama ja terroristien tappolistalla. Ammatiltani olen amerikkalaisten kouluttama poliisi ja taistellut omassa maassani terroristeja vastaan. Se on vaarallinen ammatti. Jo akatemiassa opiskelutovereitani tapettiin. Itsellenikin lähetettiin tappouhkauksia. Töissä kollegoitani kuoli päivittäin, milloin viisi, milloin kaksikymmentäviisi. Daesh, eli Isis kiduttaa ja teloittaa armotta, kun saa kiinni. Myös minut yritettiin murhata ammattini vuoksi ja siksi, että osallistuin terrorismin vastaiseen operaatioon. Vaikka maahanmuuttovirasto pitää murhayritystä satunnaisena tekona tiedän, että se oli suunniteltu huolellisesti. Olenhan itse poliisi. Aika ja paikka oli valittu siten, että juuri minä olen paikalla ja murhaajan pakeneminen helppoa. Minua ammuttiin perheeni silmien edessä. Sain luodista elinikäisen vamman ja invaliditeetin. Kipu on läsnä kaiken aikaa. Välillä se on sietämätön. Suomi ei tarjoa tarvitsemaani kirurgista hoitoa, koska olen turvapaikanhakija. Voimakas lääkitys tuhoaa vähitellen sisäelimeni. Kotimaassa anoin vammani vuoksi eroa poliisista, mutta sitä ei myönnetty ja siksi minut etsintäkuulutettiin, kun pakenin. Minua odottaa 1,5 – 5 vuoden vankeus. Taustani vuoksi en voi rikollisten ja terroristien joukossa selvitä vankeudesta hengissä.

Suomeen tuli pakolaisten joukossa myös Isis-terroristeja. Olen auttanut löytämään ja ilmiantanut heitä suojelupoliisille. Ainakin yksi heistä sai turvapaikan terroristitaustasta ja Suomessa tehdystä rikoksesta huolimatta. En voi ymmärtää, miksi maahanmuuttovirasto, hallinto-oikeus ja KHO ovat päättäneet karkottaa minut. Olen vasta 25 vuotias. En halua kuolla. Haluan elää rauhassa perheeni kanssa ja nähdä lasteni kasvavan. Kotimaahani en voi palata, eikä ole enää instanssia, johon voisin valittaa.

Perustuu haastatteluun ja asiakirjoihin

 

Tarinan henkilö on anonut asian uudelleen käsittelyä hallinto-oikeudessa. MigriLeaks seuraa prosessia ja raportoimme myöhemmin sen etenemisestä. Teemme voitavamme, jotta tätä kuolemantuomiota ja oikeusmurhaa ei pantaisi täytäntöön.

 

Asiaan liittyvää viestittelyä

… Hän ei ole missään oikeusistuinvaiheessa saanut asiaansa esille….

… No ihan sama, siellä hän kuolee kuitenkin…

… Oljenkortena on, että hän lahjoisi lentokenttävirkailijat, etteivät he ottaisi häntä kiinni ja veisi vankilaan….

… Hallinto-oikeuden aikaisempi päätös on oikeuden irvikuva…

… Hän kuolee Irakissa. Mutta sanoo, että hän kuitenkin näkisi perheensä ennen sitä…

… Realiteetti on kuitenkin, että jos hän palaa, hän ei elä kauan. Ja perheen näkeminen on vain toiveuni…

… Poliisikin oli kyyneleet silmissä, kun luki Migrin päätöstä…

 

Median edustajille

Hallussamme on kaikki tähän tapaukseen liittyvät dokumentit. Kyseinen henkilö on myös valmis haastatteluun.

Meillä on suuri määrä päätöksiä joukkokannetta varten. Myös useita muita tapauksia, joissa turvapaikanhakija on lupautunut esiintymään julkisuudessa.

Yhteydenotot

office@migrileaks.fi

saappaat
Hodhayfa Salih

 

 

Jag är bara 25 år. Jag vill inte dö. Jag vill leva ifred med min familj och se mina barn växa upp.

 

Jag är bara en liten människa. Kanske Gud vill pröva mej – lära mej något. Jag vill inget annat än att få leva i fred med min familj, min fru och mina härliga små barn. Ifred från våldet, som har följt mej hela mitt liv. Nu ser det ut att landet, som jag trodde var gott och som skulle ge mej skydd, har övergett mej och dömer mej att återvända till helvetet som jag flydde ifrån.

Vad kan jag göra? I mitt hemland är jag efterlyst av regeringen och jag är på terroristernas dödslista. Till mitt yrke är jag polis, och utbildad av amerikanare. Jag har kämpat mot terrorister i mitt eget land, och det är ett farligt yrke. Redan under studierna i akademin blev några av mina studiekompisar dödade. Jag blev också själv hotad. I mitt jobb dog kollegor varje dag, ibland fem, ibland tjugofem. Daesh, dvs Isis, torterar och dödar utan nåd, dem som de får fast. De försökte mörda mej också, p.g.a. mitt jobb och för att jag deltog i en operation mot terrorism. Migrationsverket anser att mordförsöket var en slumpmässig händelse, men jag vet att det var noggrannt planerat. Jag är ju själv polis. Tid och plats hade valts så att just jag var på stället och att det var lätt för mördarna att fly. Jag blev skjuten framför ögonen på min familj. Jag fick en livslång skada och invaliditet av kulan. Smärtan är närvarande hela tiden. Ibland är den outhärdlig. I Finland får jag inte den kirurgiska vård som jag skulle behöva, eftersom jag är en asylsökande. Den starka medicineringen förstör långsamt mina inre organ. I mitt hemland ansökte jag om avsked från polisen, men blev inte beviljad det, och jag blev därför efterlyst, när jag flydde. 1 – 1,5 års fängelse väntar mej, om jag återvänder. Jag kommer inte att klara mej med livet i behåll i fängelse bland kriminella och terrorister, p.g.a. min bakgrund.

Bland flyktingarna som kom till Finland fanns också Isis-terrorister. Jag har hjälpt till att hitta dem och angivit dem för skyddspolisen. Åtminstone en av dem fick asyl i Finland, trots sin terroristbakgrund och brott som han gjort i Finland. Jag kan inte förstå varför Migrationsverket, förvaltningsdomstolen och Högsta domstolen har beslutat att utvisa mej. Jag är bara 25 år. Jag vill inte dö. Jag vill leva ifred med min familj och se mina barn växa upp. Jag kan inte återvända till mitt hemland, och det finns ingen instans som jag kunde överklaga till.

Text baserad på intervju och dokument

 

Personen i artikeln har ansökt om att hans fall ska behandlas på nytt i förvaltningsdomstolen. MigriLeaks följer prosessen och vi rapporterar senare om hur fallet framskrider. Vi gör vårt bästa, så att denna dödsdom och detta justitiemord inte ska verkställas.

 

I samband med detta fall har följande kommentarer fällts

… Han har inte framfört sin sak under rättsprocessen..

… Det spelar ingen roll, han kommer att dö där i alla fall…

… Han kunde försöka som sista utväg att muta flygplatspersonalen, så att de inte ifångatog honom och förde honom till fängelse…

… Förvaltningsdomstolens tidigare beslut är rättsvidrigt…

… Han kommer att dö i Irak. Men han säger att åtminstone skulle han se sin familj före det…

… Realiteten är i alla fall, att om han åker tillbaka, så lever han inte länge. Och att få se sin familj, det är bara önsketänkande…

… Även polisen hade tårar i ögonen, då han läste upp Migris beslut…

 

För representanter av media

Vi har tillgång till alla dokument angående det här fallet. Personen i fråga är också villig att bli intervjuad.

Vi har även flera andra fall, där asylsökande har lovat att framträda offentligt i media.

Kontakta

office@migrileaks.fi

*

Death sentence and miscarriage of justice

I am only 25. I don’t want to die. I want to live in peace with my family and see my children grow up.

I am just a small human being. Maybe God wants to test me – teach me. All I want, is to be able to live in peace with my family, my wife and my wonderful little children. Free from the violence that has followed me all my life. Now it seems that the country, that I thought was good and that would give me protection, has deserted me and doomed me to return to the hell that I ran away from.

What can I do? In my home country I am wanted by the police and I am on the terrorists’ death list. I am a police myself, and trained by Americans. I have fought the terrorists in my country, and it is a dangerous profession. A few of my friends got killed while we were still studying in the academy.  I received death threats myself,too. In my job as a police, colleagues died every day, sometimes five, sometimes twentyfive. Daesh, also called Isis, torture and murder without mercy those that they manage to catch. They tried to murder me too, because of my job as a police, and because I had taken part in operations against terrorism. The Finnish Immigration Service is of the opinion that the murder attempt was a random occurrence, but I know it was carefully planned. I am a police myself, so I would know. The place and time had been carefully chosen so that only I was on the spot, and so that it was easy for the killers to escape. I was shot in front of the eyes of my family. The bullet caused a lifelong injury and disability. The pain is constant. At times it is unbearable. In Finland I cannot get the surgical care that I would need, because I am a refugee. The strong medication is slowly destroying my inner organs. In my home country I applied for release from duty, but was not granted it, and I am therefore wanted by the police, since I escaped from the country. 1 – 1,5 years imprisonment awaits me if I return. If I end up in prison, I will not survive among the criminals and terrorists there, due to my background.

Among the refugees that came to Finland, there was also Isis/terrorists. I have helped to find them and turn them in to the Finnish Security Intelligence Service. I know that at least one of them have been given asylum, despite his background as a terrorist and despite the fact that he has committed a crime in Finland. I cannot understand why the Finnish Immigration Service, administrative court and the Supreme court have decided to deport me. I am only 25. I don’t want to die. I want to live in peace with my family and see my children grow up. I cannot go back to my country, and there is no court or authority that I can appeal to.

Based on interview and documents

 

The person in the story has appealed for his case to be re-examined in administrative court. MigriLeaks is following the process, and will report how this case proceeds. We are doing our best, that this death sentence and miscarriage of justice will not be carried out.

Following comments have been made about this case:

…He has not brought forth his case during the court hearing…

…It doesn’t matter, he will die anyway…

…He could try, as last resort, to bribe the airport security personnel so that they will not catch him and take him to prison…

…The decision from the administrative court is a travesty of justice…

…He will die in Iraq. But he says that at least he would see his family before that…

…The reality is that if he goes back, he will not, live long. And to see his family,well, that is just wishful thinking…

…Even the police had tears in his eyes, when he read out Migri’s decision…

 

For representatives of the media

We have access to all documents regarding this case. The person in the story has also agreed to be interviewed.

We also have several other cases, where asylum seekers are willing to tell their story in public.

For further information, contact

office@migrileaks.fi

Luukku 16: Mene kotiis, Leijapoika

Jos olet lukenut Khalid Hosseinin kirjan Leijapoika tai katsonut siihen perustuvan elokuvan, muistat pienen Hassan-pojan. Hassan oli päähenkilö Amirin ystävä, niin paljon ystävä kuin perheen palvelija voi olla. Ystävyys särkyy, kun Amirin rasistiset kaverit pahoinpitelevät ja raiskaavat Hassanin, ja Amir seuraa pelkurimaisesti vierestä. 
Hassan kuuluu Afganistanin hazaravähemmistöön. Talebanit kutsuvat heitä vääräuskoisiksi elukoiksi. Hazarat ovat shiiamuslimeja ja heidän geeniperimässään on muistuma mongolien Tshingis-kaanin sotajoukoilta, mikä näkyy myös heidän kasvonpiirteissään.

15356953_342328386139776_1732829444_n
Kuva on afganistanilaisen hazaranuoren tekemä

Tunnistettavuutensa vuoksi hazarat ovat vapaata riistaa. Lisäksi Afganistanissa henkilöllisyystodistuksessa täytyy olla merkintä heimosta. Afganistanissa 1970-luvulta lähtien lääkärinä työskennellyt Leena Kaartinen on nähnyt hazaroiden sortoa läheltä.

Kaksi vuotta sitten, kun olin Afganistanissa, bussi oli pysäytetty maantien varrella. Kaikki matkustajat oli käsketty ulos bussista.Kaikki, joilla oli hazaran paperit, murhattiin tienvarteen. Heitä oli 14. Muut matkustajat säästyivät. Tällaista tapahtuu hazara-väestön asuttaman alueen koko ajan, kertoo Leena Kaartinen.

Moni asia on toki parantunut – ainakin teoriassa. Opiskelu ja työt julkisella sektorilla olivat 1970-luvulle saakka hazaroilta lailla kiellettyjä. Afganistanin vuoden 2004 perustuslaki antoi heille tasavertaiset oikeudet. Se ei kuitenkaan estä syrjintää ja vainoja. Hazaranuoret ovat kahden tulen välissä. Kotikonnuilla ei ole koulutusta eikä tulevaisuutta. Maakunnasta toiseen siirtyminen opiskelun tai työn perässä on vaikeaa, sillä koskaan ei tiedä odottaako tarkastuspisteellä viranomainen vai taliban. Hallituksen rooli on hazaroiden syrjinnän estämisessä olematon.

Suuri osa Suomeen tulleista afganistanilaisista turvapaikanhakijoista on hazaroita. Moni heistä on odottanut kotimaassaan vainon lakkaamista ja olojen rauhoittumista – sekä sitä, että he pääsisivät kouluttautumaan. He kertovat, kuinka talebanit ovat ryöstäneet, raiskanneet ja tappaneet ihmisiä heidän kotikylissään. Moni hazaraperhe on lähtenyt maansisäiseen pakolaisuuteen.

Väkivaltaa pakenevien afganistanilaisten määrä on noussut dramaattisesti kolmessa vuodessa. Maan sisäisiä pakolaisia on nyt jo 1,2 miljoonaa. Heidän olonsa ovat kurjat, toteaa ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin raportti keväällä 2016.
 Monen Suomeen tulleen turvapaikanhakijan perhe on Pakistanissa ja Iranissa. Heitä on siellä miljoonia paperittomia, siis käytännössä ilman koulu- ja terveydenhoitomahdollisuuksia. Nyt Pakistan ja Iran ovat alkaneet siirtää heitä takaisin Afganistaniin. 
Myös Euroopan Unioni on tehnyt Afganistanin kanssa sopimuksen turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä Afganistaniin – oloihin, joissa hallinto ei pysty takaamaan asuntoa, ruokaa eikä lämpöä.

Esimerkiksi Kabulin lähellä on pakolaisleiri, josta talven saapuessa löytyy joka aamu kylmyyteen kuolleita vauvoja.

Edes eläin ei asuisi tällaisessa hökkelissä, mutta meidän on pakko, 50-vuotias Heratissa pakolaisleirillä asuva nainen Mastan sanoi Amnestylle. Asuisin mieluummin vankilassa kuin tässä paikassa. Vankilassa minun ei tarvitsisi huolehtia ainakaan ruuan ja suojan saamisesta.

Suomesta turvapaikkaa hakevat ovat tuskallisen tietoisia siitä, mitä heidän kotimaassaan tapahtuu. Esimerkiksi viime heinäkuussa heidän Facebookinsa täyttyi verisistä kuvista, kun hazaroiden mielenosoitukseen Kabulissa tehtiin pommihyökkäys, jossa kuoli noin 80 ihmistä. Hazarat vaativat rauhanomaisessa mielenosoituksessaan sähkölinjaa kotimaakuntaansa Bamyaniin.

Minun kotikaupungissani pommi-iskussa kuoli 120 ihmistä. Olin silloin 12-vuotias. Kadulla oli ruumiita, pelkäsin mennä töihin enkä voinut syödä lihaa moneen kuukauteen, kertoi eräs nuori heinäkuisen Kabulin iskun tuoreuttaman muiston. Turvapaikanhakijoiden kertomuksissa toistuu väkivalta uhka. Moni nuori kertoo, että ei ole uskaltanut mennä kouluun, koska pelkäsi, että joutuu taistelevien joukkojen kidnappaamaksi.

Maahanmuuttoviraston haastatteluihin on kirjattu seuraavanlaisia tietoja:
Isoisäsi on ammuttu. Isääsi on uhkailtu. Veljesi on pahoinpidelty raajarikoksi. Serkkujasi on ammuttu.

Ja kaiken tämän jälkeen maahanmuuttovirasto toteaa: Sinuun ei kuitenkaan kohdistu uhkaa, joten voit palata Afganistaniin.

Voit palata Afganistaniin, jossa sinulla ei ole perhettä, sukua eikä mitään tukiverkostoa. Sitä lausetta Maahanmuuttovirasto ei kylläkään papereihinsa kirjoita.
 Maahanmuuttoviraston maatietojen mukaan hazaroiden tilanne on parantunut ja Afganistanin oikeusviranomaiset toimivat  – ainakin paikoitellen – asianmukaisesti. Lukuisat ihmisoikeusjärjestöt ovat kuitenkin toista mieltä:

Human Rights Watchin tuore maaraportti

https://www.hrw.org/world-report/2016/country-chapters/afghanistan

Amnesty Internationalin raportti: 
https://www.sttinfo.fi/tiedote/amnesty-afganistanin-sisaisten-pakolaisten-maara-kaksinkertaistui?publisherId=35693046&releaseId=46766722

Lääkäri Leena Kaartisen haastattelu: 
http://yle.fi/uutiset/3-9119508

Luukku 14: ”Epävarmat tapaukset ratkaistaan hakijan hyväksi” – onkohan näin?

”Pekka” on Bagdadista kotoisin oleva 23-vuotias sunnimuslimi, joka on saanut kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Kaikki alkoi elokuussa 2015, kun shiiamilitanttien ryhmä tuli Pekan luokse vaatien hänen perhettään liittymään heidän riveihinsä.

14_1

Migrin mielestä Pekan kertomus shiiamiliisien vierailusta on todenmukainen, mutta he eivät katso, että kyseessä on ollut ”pakkovärväys”.

14_2

Migrin saamien tietojen mukaan shiiamiliitioiden ei ole raportoitu harjoittaneen pakkovärväystä, vaikka sunnit ovatkin saattaneet kokea ”yhteisöllistä painetta” liittyä shiiojen rinnalle taistelemaan ISISiä vastaan.

14_3.jpg

Tässä yhteydessä on syytä muistaa Migrin tietojen ajantasaisuus. Migrihän ei ole kiireidensä vuoksi ehtinyt käymään Bagdadissa muutamaan vuoteen, mutta luotetaan me kai silti edelleen siihen, että Migri tekee päätöksiä ”laatukylki” edellä ja pakkovärväyksiä ei siis tapahdu!

Vaikka pakkovärväämistä ei Migrin tietojen mukaan olekaan tapahtunut, hyväksyy Migri tosiseikaksi sen, että shiiamiliisit ovat käyneet kyselemässä hakijaa myöhemmin elokuun 10. päivä ja syyttäneet tuolloin hänen isäänsä hakijan piilottamisesta. Mutta Migrin tietojen mukaan kyse on siis edelleen täysin vapaaehtoisesta pyynnöstä liittyä militian riveihin.

14_4

Syyskuussa hakijan isä ammutaan ja heidän kotitaloonsa kirjoitetaan uhkaus ”te sunnit olette shiioja vastaan, menkää pois”. Hakija kertoo Migrin mukaan uskottavasti seinään kirjoitetusta uhkausviestistä ja näyttää kertomuksensa tueksi valokuvia. Migri ei kuitenkaan usko hakijan kertomusta sillä kuvista ei selviä, onko kyseessä varmasti hakijan asunto. Epäselvissä tapauksissahan asia ratkaistaan Migrin mukaan turvapaikanhakijan hyväksi, joten onko Migrillä hakijaa parempaa tietoa asiasta?

14_5.jpg

Näin ollen Migri toteaa ettei hakijan pelko ole ”objektiivisesti perusteltua”. Ja tuloksena kielteinen päätös.

14_6

Ja toteaa hänen voivan rauhassa palata takaisin shiiojen hallinnoimaan Bagdadiin (Bagdadin tilanteesta lisää mm. eilisessä luukussamme).

Luukku 12: Sinulla ei ole oikeutta elää

Karkotuspäätöksen saaneen turvapaikanhakijan tapaaminen

Haastattelen turvapaikanhakijaa saadakseen hänen oman äänensä ja kokemuksensa kuuluviin. Tapaan karkotuspäätöksen saaneen turvapaikanhakijan väliaikaisessa majoituspaikassa. Poliisi on tullut hakemaan hänet vastaanottokeskuksesta varoittamatta kaksi päivää aikaisemmin, ja kuljettanut hänet Helsinkiin karkotuskeskukseen. Miehen kännykästä on loppunut akku eikä hän pysty ottamaan yhteyttä ystäviinsä tai lakimieheensä. Hän on hämmentynyt ja shokissa, koska poliisit ovat tulleet varoittamatta. Hän on viimeksi puhunut lakimiehensä kanssa kolme viikkoa aikaisemmin eikä hänelle ole kerrottu tulevasta karkotuksesta.

Helsingissä miehelle ilmoitetaan, että hänet viedään toiseen kaupunkiin. Poliisit sanovat, että hänen turvapaikkaprosessinsa on päättynyt. Hän ei ole saanut ruokaa Helsingissä eikä kukaan ole selittänyt hänelle kunnolla asioita. Poliisin käyttämä tulkki ei puhu hänen äidinkieltään. Poliisit soittavat miehen lakimiehelle. Selviää, että lakimies ei ole jostain syystä tehnyt valitusta toisen kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen. Onko hän unohtanut? Monta kysymystä jää avoimeksi. Mies on stressaantunut ja hätääntynyt, koska hän ei tiedä mitä tapahtuu. Moni asia on jäänyt epäselväksi.

Lakimies on miehen kertoman mukaan jättänyt jostain syystä valituksen tekemättä toisen negatiivisen turvapaikkapäätöksen jälkeen ja sen takia karkotus on astunut voimaan. Poliisille on kuitenkin annettu uudet ohjeet peruuttaa karkotus ja kuljettaa hänet poliisiasemalle, jossa hän viettää yön putkassa. Hänet lukitaan selliin, jossa on wc pönttö ja makuulaveri.

Kuljetuksen aikana miehen kädet on sidottu selän taakse. Virkailija käy miehen rahoilla ostamassa hänelle ruokaa. Yö on levoton, ihmiset meluavat hänen sellinsä ulkopuolella, huutavat ja hakkaavat ovea. Mies ei nuku koko yönä. Hän miettii miksi häntä kohdellaan kuin vankia, vaikka hän ei ole syytettynä rikoksesta. Hän on vain hakenut turvapaikkaa.

Seuraavana aamuna mies kuljetetaan poliisiasemalta toisen kaupungin vastaanottokeskukseen. Tapaan hänet väliaikaisessa majoituksessa. Hän oli käynyt ostamassa kaupasta ruokaa. Hänelle on annettu oma tilapäinen huone. Toisten turvapaikanhakijoiden lapset juoksentelevat ja leikkivät käytävällä. Keskustelemme hetken aikaa hänen tilapäisessä huoneessaan.

Mies on syntynyt köyhyydessä ja kurjuudessa elävään perheeseen. Hän sanoo, ettei elämä ole koskaan ollut helppoa eikä kohdellut häntä silkkihansikkain. Jo teini-ikäisenä poika on halunnut päästä pois kurjista oloista. Hän on tehnyt kovasti töitä ja säästänyt rahaa. Hän on kyennyt säästöillään hankkimaan itselleen yliopistotason koulutuksen. Hän on mennyt naimisiin. Elämä oli kuitenkin erittäin vaikeaa aseellisten joukkojen vainon takia. He ovat surmanneet hänen sukulaisensa lapsen vain muutaman kuukauden ikäisenä.

Mies näyttää minulle todistuksia yliopistosta ja hääkuviaan. Hänellä on myös kuvia sukulaisen pienestä vauvasta, joka on oppinut istumaan. Toisessa kuvassa aseellisten joukkojen ampuma vauva on kiedottu kapaloon ja side pään ja kasvojen ympärillä. Joukot ovat vainonneet miestäkin ja hän on saanut uhkauksia. Hänet on myös saatu kiinni ja kidutettu, mutta sillä kertaa hän pääsee pakoon. Hän on paennut uudestaan kotimaastaan. Mies liikuttuu kertoessaan äidistään, joka murheen murtama johtuen surusta ja huolesta, koska ei kuullut moneen kuukauteen poikansa olinpaikasta.

Mies on päässyt pakoon Suomeen saakka. Suomeen hän on tullut kuultuaan Suomen hyvästä koulutusjärjestelmästä, demokratiasta ja oikeudenmukaisesta valtiosta, jossa noudatetaan ihmisoikeuksia. Hän on asunut yli vuoden vastaanottokeskuksessa ja opettanut sinä aikana mm. kirjoittamisen alkeita turvapaikanhakijoille, jotka ovat lukutaidottomia. Hän toivoo voivansa jatkaa uudessa kotimaassaan koulutustaan vastaavassa työssä.

Hän kertoo vieläkin heräävänsä öisin muistoihin kidutustilanteesta. Hän on yrittänyt saada unettomuuteen ja ahdistukseen apua vastaanottokeskuksen henkilökunnalta. Hänelle on vastattu: Jos saat oleskeluluvan, voit saada hoitoa. Hän sanoo, että ahdistus, masennus, pelko ja unettomuus vaivaavat häntä öin ja päivin.

Hänellä on suunnaton ikävä vaimoaan ja äitiään, jotka elävät vielä kotimaassa vaikeissa ja vaarallisissa oloissa. He toivovat, että mies voi hakea heidät turvaan. Jos hän palaa, on hyvin todennäköistä että aseelliset joukot etsivät hänet käsiinsä ja vainoaminen jatkuu. Pahimmassa tapauksessa he saavat hänet kiinni, kiduttavat tai tappavat hänet. Mies ei ole yli vuoteen tavannut vaimoaan,  hän haluaa näyttää vielä minulle hääkuvia. Ja kuvia aseellisten joukkojen ampumasta pienestä vauvasta. Kun hän puhuu äidistään, hänelle tulee kyyneleet silmiin …

Seuraavana päivänä hänet kuljetetaan takaisin samaan vastaanottokeskukseen, josta poliisit hakivat hänet kaksi päivää aikaisemmin.

MAAHANMUUTTOVIRASTO: SUOSITUKSET TURVAPAIKKAPUHUTTELUN KEHITTÄMISESTÄ

Traumatisoituneet hakijat

Traumatisoituneilla hakijoilla on muiden haavoittuvien ryhmien tapaan kaikkein heikoin asema nykyisessä turvapaikkaprosessissa, jossa päätös perustuu puhuttelussa kerrottuihin perusteisiin. Traumatisoituneen hakijan tapauksessa tulee kiinnittää erityistä huomiota hakijan asianmukaiseen kohtaamiseen sekä rauhallisen ja kunnioittavan ilmapiirin luomiseen. On olennaista tiedostaa, että eri ihmisillä traumatisoituminen ilmenee hyvin eri tavoin.

Traumaattisista kokemuksista on aina vaikea kertoa. Haluttomuus vastata ja puhua tietyistä aiheista voi liittyä hakijan kokemaan traumaan. Traumatisoitunut henkilö ei usein yksinkertaisesti muista traumakokemusta eikä pysty siitä kertomaan. Traumatisoituminen voi vaikuttaa kykyyn kertoa tapahtumista yksityiskohtaisesti ja kronologisessa järjestyksessä. Trauman kokenut henkilö kertoo kokemuksesta usein kuin ulkopuolisena, ilman omakohtaisen kokemuksen tuntua, mistä syystä hänen kertomustaan voi olla vaikea pitää todenmukaisena. Traumasta kertomiseen saattaa liittyä myös voimakkaita tunnereaktioita, kuten itkua tai ahdistuneisuutta. Toisinaan hakijan pitää myös päästä hetkeksi pois tilanteesta. Puhuttelussa tulisi saada selvitettyä edes se, että on tapahtunut jotain pahaa, josta hakija ei sillä hetkellä pysty tarkemmin kertomaan.

Jos hakijalla on mahdollisuus ja motivaatio terapiahoitoon, hänelle tulee antaa mahdollisuus täydentää kertomusta traumakokemuksen osalta psykiatrin tai muun terapeutin lausunnolla. On myös huomattava, että hakijoilla on hyvin erilaiset mahdollisuudet saada hoitoa riippuen siitä, mihin vastaanottokeskukseen heidät on sijoitettu. Sekä avustajan että vastaanottokeskusten työntekijöiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, että hakijan motivaatiota hoitoon ja hoidon tarvetta selvitetään ja lausuntoja pyydetään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tavoitteena on, että traumatisoitumisesta ja muista psyykkisistä ongelmista saataisiin selvitystä varhain, jopa ennen puhuttelua.

Traumatisoituneen henkilön tapauksessa tulee erityistä huomiota kiinnittää siihen, että puhuttelussa on oikeankielinen tulkki, johon hakija voi luottaa. Hakijan epäluottamus tulkkiin ja tulkkausvirheet voivat johtaa koko puhuttelun epäonnistumiseen. Jokaisen puhuttelijan tulee saada koulutusta traumatisoitumisen tunnistamiseen ja kohtaamiseen. Puhuttelijan tulisi olla tietoinen siitä, mitä trauma ja psyykkinen vamma merkitsevät ja miten ne vaikuttavat henkilön kykyyn kertoa tapahtumista. Myös muille turvapaikanhakijoiden kanssa työskenteleville tulisi taata koulutusta trauman tunnistamiseen, sen ilmenemismuotojen ymmärtämiseen ja traumatisoituneen kohtaamiseen. Koulutusta tulee saada myös mielen puolustusmekanismien (esimerkiksi dissosiaatio) toiminnasta. Traumatisoitunutta haastateltavaa voi olla vaikea kuunnella tai ymmärtää kokemuksia, joihin liittyy äärimmäistä väkivaltaa, esimerkiksi kidutusta, raiskauksia tai sotatilanteita. Tähän vaikuttavat myös kuulijan omat psyykkiset puolustusmekanismit.

LÄHDE

Suositukset turvapaikkapuhuttelun kehittämisestä, Maahanmuuttovirasto

http://www.migri.fi/download/16474_2009_01_ERF-hanke_Suositukset_turvapaikkapuhuttelun_kehittamisesta.pdf?bb88ec5f2915d488 Viitattu 7.12.2016

Luukku 9: Eivät ne sinua löydä

Eivät ne sinua löydä

Jussi*) on joutunut vuosina 2014 ja 2015 salamurhayritysten kohteeksi Bagdadissa kieltäydyttyään korruptiosta. Maahanmuuttovirasto, Migri, myöntää vaaran, mutta tarjoaa turvallisena vaihtoehtona maan sisäistä pakoa Etelä-Irakiin.

Ote Jussin negatiivisesta päätöksestä:

clipboard01

Jussi on kertonut haastattelussa, että hänellä ei ole sukua Bagdadin ulkopuolella, ja Etelä-Irakissa hän erottuisi joukosta, eikä siellä olisi ketään suojelemassa ja takaamassa häntä. Hän on asunut Bagdadissa sunniuskoisten alueella. Epävakaassa maassa ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti yhteisön ulkopuolisiin, erityisesti heimoalueella. Työn, asunnon ja normaalin elämisen edellytyksenä on, että henkilöön luotetaan. Tämä tarkoittaa sitä, että sukulainen tai tuttava suostuu omalla nimellään takaamaan uuden ihmisen luotettavaksi. Ulkopuoliseen kohdistuu epäilyt poliittisista ja uskonnollisista kytköksistä. Etelä-Irak on shiiojen hallinnoimaa heimoaluetta, jossa uskonto hallitsee totaalisti koko yhteiskuntaa. ”Arvioitaessa, onko hakijalla perusteltu pelko joutua vainotuksi, merkitystä ei ole sillä, onko hakijalla todellisuudessa alkuperään, uskontoon, kansallisuuteen, yhteiskunnalliseen tai poliittiseen ryhmään liittyviä piirteitä, jotka johtavat vainoon, jos vainon harjoittaja kuitenkin arvioi hakijalla olevan tällaisia piirteitä.” (Ulkomaalaislaki 87 b § kohta 2). Vaikka Jussi ei itse ole uskonnollinen, etelässä selviämisen edellytyksenä olisi käytännössä shiiauskon tunnustaminen ja äidin ja kodin sunnitaustan salaaminen, ja eläminen pelossa jäädä kiinni sunnitaustasta.

Jussin pelko on aiheellinen. Ruotsin maahanmuuttoviraston käyttämässä maaraportissa (Rättsligt ställningstagande angående situationen i Irak, Migrationsverket 2016 58/2016, epävirallinen käännös) todetaan sivulla 4: “Šiiamuslimien hallitsemalta Basran alueelta on raportoitu, että sunnimuslimit joutuvat hyökkäyksien ja ahdistelun kohteeksi. Sunnimuslimeihin, erityisesti sisäisiin pakolaisiin, kohdistuu suurta epäluuloa siitä, että heillä on yhteyksiä IS:n.” Kuitenkin, Suomen maahanmuuttoviraston mukaan:

clipboard02

Jussin saamassa päätöksessä kerrotaan rikollisuuden ja kidnappauksien lisääntymisestä ja militioiden ja poliittisten ryhmien valtakamppailusta Etelä-Irakissa, mutta väitetään, että muuttaminen olisi Jussille turvallinen vaihtoehto. Ulkopuolisena heimoalueelle ilmestyvä henkilö on kiinnostusta herättävä kohde rikollisille. Jussi on kertonut haastattelussa, että häntä uhanneet ihmiset ovat militiaa, ja Irakissa poliisi on kieltäytynyt auttamasta häntä, koska hän syyttää teoista militian jäseniä. Kuitenkin Maahanmuuttovirasto kiistää, että militia uhkaisi Jussia. Jos Jussi ei ole saanut aiempiinkaan vaikeuksiinsa apua viranomaisilta, miten voisimme uskoa että hän voi saada Ulkomaalaislain 88 d §:n mukaista tehokasta ja luonteeltaan pysyvää suojelua kotimaassaan?

clipboard03

Toisin sanoen Maahanmuuttovirasto toteaa, että mikäli turvapaikanhakija ei pysty osoittamaan olevansa vaarassa kaikkialla kotimaassaan, voidaan turvapaikkahakemus hylätä. Näin kävi myös Jussille:

clipboard04

Käytännössä ajatus sisäisestä paosta on kestämätön. Vaikka löytyisikin pieni turvallinen alue, saadaan henkilön olinpaikka kuitenkin selville. Irakissa kansalaisilla on rekisteröitymisvelvoite. Se tarkoittaa että sekä lähtöpaikalla että uudella paikkakunnalla pitää ilmoittaa muutosta viranomaisille, eli käytännössä ilmoittautua poliisilaitoksella. Muuttaakseen uudelle alueelle, on ensin asioitava edellisen asuinpaikan viranomaisten kanssa – eli Jussin olisi asioitava Bagdadissa, jossa Jussin henki on vaarassa. Sieltä pitää saada mukaan dokumentit, jotka toimitetaan uuden asuinalueen viranomaisille. Ilman näitä papereita ei voi solmia vuokrasopimusta, asioida pankissa, hoitaa normaaliin elämään liittyviä asioita. Kaikkien on kannettava mukanaan aina liikkuessaan kodin ulkopuolella henkilöllisyyspapereita ja ajantasaista asumisrekisteriotetta. Ihmisten on Irakissa toistuvasti esitettävä henkilöllisyytensä tarkastuspisteillä kaupunkien sisällä ja välillä liikkuessaan tai muuten poliisin niin pyytäessä. Turvallisuussyistä ulkopaikkakuntalaisen on pystyttävä selittämään millä asialla liikkuu kotipaikan ulkopuolella.

Militian mustalla listalla oleminen tekee maan sisäisestä muutosta vaarallisen, sillä militia on kytköksissä viranomaisiin. Viranomainen tai poliisi, jolle ilmoittaudutaan, voi olla saman militian jäsen, joka on uhannut hakijaa. Asioidessaan viranomaisten kanssa, Jussi saattaa antautua omille etsijöilleen.

*) Nimi muutettu